"Kun on tehtävä valinta ja jättää sen tekemättä, niin sekin on valinta"

 

Näinpä... Kuinka monta kertaa  ihminen elämänsä aikana jättää jotain tekemättä nyt ja aikoo tehdä sen joskus myöhemmin? Ja voi olla että tämä siirtyy aina vain huomiseksi. Voi olla kyse laihduttamisesta, tupakanpoltosta, kaappien siivouksesta, ystävälle soitosta niin isommasta kuin pienemmästäkin haasteesta tai tehtävästä. Ja joillekin huominen asian suhteen ei koskaan tule eteen, tai sitten aivan liian myöhään.

Itse olen kuullut vuosien mittaan useaan otteeseen, että nykyinen työ ei voi olla minulle se viimeinen. Yksinkertaisesti siksi, että kroppa ei kestä. Olen nuori, normaalikokoinen ja muutenkin ruokatavat ja liikkumiset hallussa ainakin suurimmaksi osaksi, mutta itsestä riippumaton sairaus puskee läpi. Taas tänään sain siitä muistutuksen.

Olen fyysisessä työssä, ammatissa mistä olen haaveillut niin kauan kuin muistan. Työpaikka on hyvä ja työkaverit mitä parhaita. Vakipaikkakin vielä. Mutta tänään mietin, että mikäli haluan viettää mahdollisimman tervettä ja hyvää elämää tyttäreni kanssa niin ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin miettiä uusia tuulia. Se jännittää ja pelottaa, mutta jos en tee asialle mitään, ni sekin on valinta minkä lopputuloksesta ei ole takuita.

Perheemme elää tällä hetkellä sellaisia aikoja, että minulle ei ole mahdollisuutta lähteä koulunpenkille (vaikka haluja olisi) tai muutenkaan kokeilemaan pätkätöillä uutta alaa/tehtävää. Laitan siis oman tavoitteeni siksi aikaa hyllylle, että tilanne tasoittuu niin että pääsen aukomaan siipiäni. Mutta en kuitenkaan jättänyt asiaa vain oman pääni sisälle vaan yritin (tuloksetta) ottaa työkkäriin yhteyttä ja saada sitä kautta apua. Haluasin keskustella jonkun puoluteettoman ihmisen kanssa joka on perehtynyt asiaan, että mitä minä voisin tulevaisuudessa tehdä? Toisaalta haluaisin olla omalla alalla, mutta toisaalta minua kiehtoo jokin täysin tuntematon. Se mikä se voisi olla, on täysi arvoitus. Siksi olisin pyytänyt apua, mitä en saanut. Mutta huomenna on uusi päivä ja rupean taas jonottamaan työkkäriin. Saanpahan ainakin kuunneella aivan liian kovalla soivaa odotusmusiikkia. Miksi muuten odotusmusiikki on aina yhtä kamalaa? Laittaisivat vaikka radion kuuluumaan ni olisi paljon mielekkäämpää.

 

Joskus on tehty tutkimus, että ihmisen pitäisi vaihtaa työpaikkaa viiden vuoden välein ja alaa kymmenen. Itsellä on jo kaksi vuotta"yliaikaa" nykyisessä työssä jos näin voi sanoa.

Toisaalta tuntuu aika irvokkaalta lähteä seuraamaan unelmia ja jättää vakituinen työpaikka, kun niin moni ihminen irtisanotaan tai on ollut ilman omaa haluaan työttömänä enemmän tai vähemmän. Onko se halveksuntaa toisia kohtaan? Sitä en kuitenkaan tarkoita.

Ystävän kanssa tästä juuri puhuin, ja kysyinkin, että onko tarkoitus, että  ajan itseni terveydellisesti loppuun nykyisessä työssäni ja lähden sitten nivelet paukkuen miettiään uutta. Näinhän se on ennen tehty. Niin kauan puurrettu samassa paikassa mihin on nuorena päässyt. Ja lopputulos ei useinkaan ole ruusuinen.

Valintani nyt on miettiä itse ja mikäli saan yhteyden niin ammattihenkilön kanssa mikä minusta voisi tulla, mihin voisin mennä niin että nauttisin työstäni yhtä paljon kuin nyt ja kroppani pysyisi paremmin kasassa. Se milloin konkreettinen muutos tapahtuu on vielä arvoitus, mutta hyvä pohjatyö oman pään sisällä psyykkaa ainakin minua etenemään asiassa ja ajallaan tekemään sen viimeisen ratkaisun.

Toisaalta tuntuu ihanalta kun tekee tämän asian suhteen jotain. Mihin ikinä tämä tie vie, en malta odottaa!

Olen hyvin tietoinen siitä, että liian usein puheeni ja eleeni ymmärretään väärin. En tiedä johtuuko se äänensävystä, ilmeistä vai yksinkertaisesti siitä, etten itse edes hoksaa mitä sylki suuhun tuo ja mitä tulee sanottua.

Kerrankin ajauduin riitaan (tätä ei tapahdu usein) ystäväni/työtoverini kanssa. Pahaa mieltä kertyi roppakaupalla molemmille ennenkuin päätin että nyt on nostettava kissa pöydälle. Kävi miten kävi. Mutta näin ei voinut enää jatkua. Niinpä samana iltana menin sovinnon eleeksi pullapussin kanssa käymään ja tein heti alkuun selväksi, että nyt puhutaan ja sanotaan kaikki. Siis kerrassaan kaikki. Mitään ei saanut jäädä hampaankoloon, kummallakaan. Pitkä tovi siinä vierähti, kyyneleitä valui ja ilta päättyi lämpimään halaukseen. Kävi ilmi, että olin omin sanoin ja teoin viestittänyt jotain aivan muuta mitä olin oikeasti tarkoittanut. Se, että ystäväni ei ollut kysynyt kyseisissä tilanteissa minulta mitään liittyen näihin, jätti minut täysin tiedottomaksi tavastani esittää asiat. Olin puulla päähän lyöty. Mutta olen hyvin onnellinen, että tämä keskustelu käytiin. Sen jälkeen sovimmekin, että jos taas aiheutan samoja tunteita, tulee minua heti napauttaa jotta älyäisin itsekkin mitä sammakoita ilmoilla taas lentelee. Nykyään tästä on tullut meille jopa vitsin aihe. Aiheellinen, mutta hyvällä mielellä.

Samankaltaisia tilanteita on tullut myös mieheni kanssa. Ja yritän nykyään tiedostaa jo etukäteen tilanteet. Tai jos suu on vilkkaampi, ni yritän aina korjata tilanteen ja kertoa tarkemmin mitä tarkoitin. Tällä on selvitty monesta tilanteesta, onneksi. Mutta miten saisin vältettyä tällaiset tilanteet kokonaan? Sen teen kun keksin....

Nykyään kun treffailen ystäviä ja tuttuja vauvojen kanssa, ni monesti kotiin tullessa on paha mieli. Ja vain sen takia, että taas suu papattaa... Kuten äideillä yleensä keskustelu menee aina jossain vaiheessa siihen ku vertaillaan mitä kenenkin lapsi osaa ja mitä opettelee. Vertaillaan ja nautiskellaan kehityksestä. "Meillä tehdään jo näin...." tyyliin. En tiedä onko tämä vain minun pään tuotosta, mutta monesti tuntuu, että jos vaikka kerron mitä kehitysaskeleita tyttöni on ottanut, ylpeänä äitinä tietenkin, ni en voi olla varma kehuskelenko liikaa koko asialla. Jos toisen lapsi on saman ikäinen tai vaikkapa vanhempi ja ei vielä kyseistä taitoa osaa, kokeeko tämä äiti, että halveksun hänen lastaan? Tai pidän omaani eriarvoisena? Ja juuri tätä en haluaisi aiheuttaa... Omalta osaltani on vain niin mielenkiintoista tietää, mitä toinen lapsi osaa ja siitä voi hiukan aina pohtia mitä meillä on seuraavaksi luvassa. En tiedä olenko aiheuttanut tämän ajatuspeikon vain omassa päässäni vai onko se aiheellinen... Välillä tuntuu, että voikun osaisi pitää oman suunsa kiinni, ja vaikka vain ja ainoastaan kehua toisen pienokaista, sekoittamatta oman mussukan touhuja siihen.

Ja siinä on taas toinen ongelma :) Ja tämän olen sanonutkin lapsettomille ystävilleni ääneen. Tiedän, että ihminen jolla ei itsellä ole lapsia, ei varmasti jaksa istua koko iltaa ja kuunnella mitä kaikkea aamuherätyksestä iltapesuihin ja siltä väliltä tapahtuu. Ovat varmasti aidosti kiinnostuneita mitä meidän sakille kuuluu ja mitä uutta on tullut. Mutta yksityiskohdat tuskin pidemmän päälle jaksaa heitä kiinnostaa, ymmärrettävästi. Ja tämän olen sentään hoksannut ja osaan kälätystäni sen suhteen rajoitaa. Ja haluan itsekkin keskustella aikuisten asioista! Välillä kyllä tuntuu ettei ole juuri sanottavaa, mutta nautinkin ihan pelkästä kuuntelemisesta! Vauva elämää voi verrata miesten intissä oloon, siinä mielessä, että ystäviä tavatessa puhutaan siitä mikä elämässä vallitsee. Mieheillä intti, kotiäideillä lapsi. Ja hyvä näin. Ajatusmaailmaa on kuitenkin hyvä aina välillä hieman laajentaa.

Oli taas sellainen teksi, että lie kukaan hoksaa mitä ajan takaa :) Nopeat sormet, vilkas mielikuvitus, väsynyt yleistunne= tällainen tarina. Pahoittelut!"

Olin viikonlopun tyllykkäni kanssa mummolassa (äitini luona) ja nähtiinpä siinä samalla tädit, eno, serkut summuut. Minä neiti 27 vee olen ns. "vanhan kansan" kasvatti. Säännöt oli selkeät ja niistä ei luistettu mm. bussipysäkillä vanhemmille annetaan istumapaikka vaikka kuinka olisi päivän juossut ja pistellyt menemään. Vanhempia henkilöitä Teititellään eillei sinun kauppoja ole tehty. Itsellä tämä tapa on hyvin tiukassa, mutta se ennempinkin aiheuttaa hymyä ja hilpeyttä kuin paheksuntaa. Ja yksi tärkeimmistä, omille vanhemmille ei intetä, paastata tai varsinkaan huudeta vastaan! Itsellä tämä on aiheuttanut kerran jos toisenkin hiljaisen hetken päässälaskun parissa, mutta säännöistä ei poiketa. Erimieltä toki saa olla, mutta sen julkituominen täytyy harkiten miettiä. Mutta itse olen tästä kasvatuksesta vain hyvillään. Näin sen kuuluukin olla. Minun mielestäni.

Nyt kun seuraa tätä omaa liian nopeaan kasvavaa tyllykkää, ni kasvatusasioita on tullut mietettyä suhteellisen paljon enemmän kuin ennen. Onnekseni myös ukko-kultani on samankasvatuksen vallitsemasta kodista, joten hirveän suuria näkemyseroja ei ole.

Kaupungilla liikuskellessani silmiin pistää liian usein, liian myöhään, liian moni jopa 10- vuotias lapsonen, tupakki kädessä, kaljat kassissa ja ilmoille pääsee jos jonkimoista juttua.Olen sen jo ääneenki todennut, että jos meidän neiti tuossa iässä kyliltä löytyy nuissa hommissa, ni voi olla varma, että äippä tulee samantien hakemaan. Ääni varmasti kaikuu monen muunkin (varhais-)teinin korvaan, mutta prkl tuommonen ei oo sallittua!!!

Tottakai kaikki aikanaan näitäkin kokeilee. En itsekkään mikään puhtoinen ole, ukosta puhumattakaan (sieltäkös vasta vaikka minkälaista reissua löytyy). Mutta itse koen, että omat kokeiluni (tai muidenkaan) ei ollut tällaista yleisillä paikoilla kekkulointia ja räkimistä, övereitten vetämistä ja joutumista aivan kaameisiin tilanteisiin. Nykyään on jo niin selvää, että rauhallisellakin alueella haulikot paukkuu "kodeissa", sirkkeleitä pyörii torilla (oikeesti!!), raiskaajia ja sen mielisiä on pilvinpimein, huumeiden käyttäjät ei pelkää kiinnijäämistä. Ja kyllähän sen tietää, että nuoren mieli ei paljon vaadi kun lähtee porukan jatkona ties mihin hommiin. Omasta halustaan tai toisten.

Tässä onkin ehkä ero, mitä haluan muuttaa itsesaamassani ja omassa kasvatuksessani. Minun aikana sääntöjen mukaan mentiin, ei keskusteltu. Jos ja kun näitä hairahduksia tuli, niitä ei todellakaan saanut ääneen sanoa. Jos jokin jäi askarruttamaan tms. ni sit haettiin keskusteluapua, ei juteltu vanhempien kanssa. Ehkä olisi voinutkin ja tätä varmasti vanhempani halusivatkin, mutta kynnys tunnustaa ja avautua aroista asioista siihen aikaan ei ollut se tie mitä tuntui hyvältä tallata. Sittenpä näitä asioita on saanut aikuisiällä miettiä ja purkaa.

Oman lapsen kohdallani haluan enneminkin keskustelevan nuoruuden. Rajat on, tarkat ja tiukat. Mutta haluan, että kaikesta pysyisimme keskustelemaan, hyvässä hengessä. Ja jos tekee jotain väärin tai vastoin sovittuja sääntöjä (mikä on varmasti odotettavissa) ni nekin ikävät asiat pitäisi pystyä käymään läpi.Teoilla on seuraamuksen, mutta meidän perheessä ei mitään fyysistä- /henkistä väkivaltaa tarvii pelätä.

Hurjalta tuntuu nyt jo ajatella jotan viinakokeiluja yms. mutta tuntuu, että nykynuoret kokeilee aina vain aikaisemmin, ja tämä äippä haluaa olla valmistautunut! Tai ainaki jotenki ajatellut asiaa....

Vapaakasvatus ym. ei sovi näitten seinien sisään. Joillekin se Voi sopia, mutta... mutta mutta... Itse näen sen kaltaisessa kasvatuksessa pidemmällä aikavälillä enemmän haittaa kuin hyötyä...

Miten säännöt näkyy nyt meidän puol vuotiaalla:

-Päivärytmi on aina samanlainen. Tiettyyn aikaan ruokailut ja  unet

-Pihalle joka päivä, sato tai paisto. Vaatetta vaan päälle oikeella tavalla

- Illat menee rutiininomaisesti: puuro, pesut, satu, nukkumaan.

- Ruokapöydässä ei leikitä leluilla. Piste.

Tässä esimerkkejä. Me kyläillään paljon, reissataan ja touhutaan. Mutta rytmi pysyy silti samana. Toki pieniä heittoja aina tulee, mutta tyttö on jo niin juurtunu tapoihin, että heitto ruoka-ajassa saa aikaan hämmästystä ja suun mutristelua. Maha tottuu niin herkästi aikatauluun. Itse pidän tätä aikataulutusta vain lapsen perusturvallisuuden ylläpitämisenä. Meidän päivään mahtuu paljon iloa, naurua ja touhuilua. Kun päivärytmi on molemmille itsestään selvä, voi rauhassa mennä ja toohottaa. Kummankaan miettimättä milloinkoha? Mitäs nyt?

Rakasta olla äiti!

Se olisi taas yksi vauhdikas kyläluultailu päivä takana.

Tulin taas siihen tulokseen, kuinka onnellinen olen perheestäni. Yleensäkin ihmiset pitää monia asioita liianki itsestään selvyytenä, eikä huomaa kaikkea ihanaa mitä ympärillä on. Tiedän ihmisiä jotka on tai on elämänsä aikana olleet masentuneita tai muuten lievemmin alakulon runtelemia. Heidän kanssaan keskusteltua, on molemmat huomattu, että mitä kaikkea sitä ympäriltä löytyykään kun avaa silmät.

On itselläkin ollut vuosien saatossa päiviä, että on ollut helpompi vaan kääntää pää ihteensä ja velloa niitä ikäviä asioita. Pidempään kestäneenä se on niin turvallista ja tuttua. Pelko siitä, että luovuttaa ikävät ajatukset muualle ja kokeilee katsoa asioita toisella tavalla voi oikeesti muutta asioita. Loppuen lopuksi kyseessä on siis pelko muutoksesta. Se, muuttuuko asiat hyvään vai huonompaan suuntaan voi olla toissijainen juttu.

Paljon olen käynyt läpi (en omalta osaltani) sellaista, että vuosia on mennyt yhdellä tapaa alamäkeä. Tämä jyrkkä ja moneen ihmiseen vaikuttava alamäki johtuu vain ja ainoastaan kyseisen ihmisen omista toimista ja valinnoista. Kun vihdoin on työllä ja tuskalla saatu hieman jarruja mäkeen ja rinnettä tasoitettava, ni lähes tiedostetusti on pitänyt hypätä vaan toiseen vähintään yhtäjyrkkään mäkeen. Tästä laskusta on nyt hieman aikaa ja meno on alkanut tasoittua. Onkin pohdittu juuri sitä, että tämä henkilö onkin pelännyt eniten sitä tasaista "perus" elämää. Koko elinikänsä ajan meno on ollut vauhdikasta. Jo lapsena ollessa ympärillä näkyvä esimerkki on johtanut siihen, että oman elämän hallinta ei oo niin helppoo. Kaikki vanha painaa ja sitä täytyy päästä jollain tapaa piiloon ja purkamaan. En nyt puhu viinasta, huumeista tms. vaan jostain yhtä koukuttavasta. Ihmisen jonka menneisyys on ollut niin hallitsematonta ja pahan ympäröivää, on todella vaikea hymyillä aidosti ja nauttia iloisista asioista. Ensinnäkään sehän ei ole sallittua (tai siltä se tuntuu) ja toisekseen, mitä sillä elämällä voi tehdä jos asiat menee hyvin??? Jos ikinä ei ole elänyt tavallista arkea ilman sen suurempia mullistuksia, ni varmasti se tuntuu vieraalta siihen mihin on tottunut.

 

En osaa sanoa, olenko sellainen ihminen joka kerää jostain syystä ympärilleen ihmisiä joilla ei mene tai ole mennyt elämä parhaalla mahdollisella tavalla, vai olenko vain sellainen jonka kanssa juuri näistä asioista puhutaan. Tiedän, että itse olen hyvin suulas puhumaan omista ongelmistani. Mutta vain siksi, että olen nuoruuden mykkäkoulun jälkeen huomannut, että kun asiat sanoo ääneen (tai kirjoittaa) ni ne yleensä ratkeaa helpommin, tai muuttuu yksinkertaisemmiksi. Voi myös käydä niin, että jos asioita ääneen kälättää toiselle, ni voikin huomata itse tai toisen avulla, että oma ajatusmaailma kyseistä ongelmaa kohtaan on täysin vääristynyt. Silloin tulee olo ku Nalle Puhilla: Olen vain hyvin pieniälyinen karhu....

Ja tavallista arkea on myös se, että ukko-kullan kanssa tulee silloin tällöin otettua yhteen. Hyvin usein... liian usein käy niin, että jonkun aikaa on ättäröintiä puolin toisin (syystä että???). Kun sitten ättäröinti minua kohtaan menee  yli sietorajan, ni aikaavievän tinaamisen jälkeen tulee syy: "Kun sinä sanoit/teit/tarkotit tms. näin..." Kun vihdoin viimein pitkän kärvistelyn jälkeen toinen sanoo ääneen miksi on suuttunut ja pahalla päällä minulle (samalla tottakai kaikelle mahdolliselle) jään silmät suurina katsomaan toisen kiukuista ja loukkaantunutta naamaa.. Tuli taas todistetuksi, että välillä minulla jää vain ne aivot narikkaan ja suu louksuttaa. Olen sanonut jotain (epäselvästi/perustelematta/ilman asiayhteyttä) ja toinen on ymmärtänyt kommenttinin täysin väärin! Se mitä toinen on ymmärtänyt on jotain aivan muuta mitä olen tarkoittanut. Näin kun on käynyt liian usein tässä talossa, ni onki sovittu,että jos joku jää näin kovin mieltä kaivamaan, puolin ku toisin, ni heti täytyy kysyä "tarkotitko tätä". Aina kuitenkaa tätä sopimusta ei oo muistettu noudattaa ja ollaan koko noidan kehä käyty läpi. Välillä pikku keskusteluin, välillä ääntä korottamalla. Toisaalta kyllä sanon, että pieni sanallinen yhteenotto vain virkistää! Molemmat tiedetään se, että varsinki ikävissään tulee turhaan toista tökittyä ja naljailtua. Tähän ikäväkiukkuun on yksi hyvin toimiva lääke: Kunnon rutistus ja muiskaus suulle! Auttaa pitkäksi aikaa!

 

 

 

Tästä se lähtee..

Olen aina nauttinut kirjoittamisesta, itse aloittaminen tuntuu usein hankalata, mutta kun alkuun pääsee ni loppua ei näy.

Pahoittelut jo etukäteen, että lievän lukihäiriön ja vauhdikkaitten sormien ja ajatusten yhteistyö aiheuttaa paljon kirjoitusvirheitä mitä oma silmä ei näe. Näistä olen kuullut sen miljoonan kerran :)

Jos jotain tavoitteita itselle ja tälle uudelle blogitestaukselle asettaa ni se on yksinkertaisesti oman pään tyhjentäminen. Päivät kuluu oman puolivuotiaan tyttären touhuja seuraillessa ja käkätystä kuunnellessa. Mikä oliskaan ihanampaa! En valita, mutta muistan aina sanoneeni, että lapsen tultua elämään, haluan pystyä keskustelemaan/ajattelemaan muutakin kuin vauva-arkea. Tämän sanoneena, en vielä tiennyt että se ei tule luonnostaan vaan vaatii myös työtä. Nyt siis tämän työn kimppuun!

Ja kyllä, on minulla täällä aikuinen mies. Mutta vuosien saatossa on tullut todistetuksi, että ukko-kulta on (kaikella rakkaudella) perus suomalainen mies, joka ei turhaan huutele tunteitaan tai vatvo ääneen haaveita ja ajatuksia. Itse taas hyvän mielikuvituksen omaavana nautin leijailla haavemaailmassa ja pähkäillä mitä kummallisempia ja toisaalta mitä arkisempia asioita. Lauseet: Entäs jos... Tiesitkö... Aatteleppa.... jne. on aina yhtä mielenkiintoisia. Kuten myös lehdissä julkaistut kyselyt (yleensä julkkiksille), jossa on annettu ensimmäinen sana ja haastateltavan tulee täyttää loppu. Harvemmin olen niin kiinnostunut näistä vastauksista, mutta on mukava pähkätä mitä itse näihin vastaisin. Yleensä tulee pitkä litannia ja toiselta osapuolelta yksi kaksi sanaa tai "en tiiä..".

Joku aika sitten sain "virkistää" aivokoppaani hyvän ystäväni kanssa. Lapsen synnyttä äkkilähdöt yöelämään on jäänyt historiaan. Kävi kuitenkin niin, että ystäväni kysäisi maistuisiko lasillinen viiniä. Ajattelin, että mikäs sen rentouttavampaa kuin hyvän ystävän seura ja lasillinen punaviiniä. Noh, juttu luisti ja lopulta siinä kävikin niin, että ukon "käskyttämänä" vaihdoimme osoitetta läheisen kuppilan nurkkapöytään. Molemmat olemme mielipiteet omaavia, mutta toisaalta hyvin avoimia ja nautimme "syvällisistä" keskusteiluista. Päätimmekin, että illan puheen aiheena on ne kolme kiellettyä: Raha, uskonto ja politiikka. Ja voi miten aika vierähti, juttu luisti, tuli uusia näkökantoja ja mielipiteitä. Tämän illan keskusteluja ja tunnelmaa jaksan vieläkin muistella ja hehkuttaa! Ja ei, en ole mikään päivittäin/viikoittain viiniä litkivä paha kotiäiti, vaan ilta oli hyvin terveellä pohjalla, tarkoituksena rentoutua, ei vetää päätä täyteen. Ja rakas lapsi oli turvallisesti kotona nukkumassa oman isänsä kanssa!

 

Minulta löytyy paljon mielipiteitä asiasta kuin asiasta. Mukavinta on kuitenkin aina kuulla mitä mieltä muut ovat. Usein käykin niin, että keskustelun ym. edetessä mielipiteeni vaihtuu ja vaihtuu. Harvoin on yhtä ja ainutta totuutta vaan ajatukset muuttuu. Ja toisaalta ei kaikkeen tarvitsekkaan olla sitä yhtä ja oikeaa vastausta!