Se olisi taas yksi vauhdikas kyläluultailu päivä takana.

Tulin taas siihen tulokseen, kuinka onnellinen olen perheestäni. Yleensäkin ihmiset pitää monia asioita liianki itsestään selvyytenä, eikä huomaa kaikkea ihanaa mitä ympärillä on. Tiedän ihmisiä jotka on tai on elämänsä aikana olleet masentuneita tai muuten lievemmin alakulon runtelemia. Heidän kanssaan keskusteltua, on molemmat huomattu, että mitä kaikkea sitä ympäriltä löytyykään kun avaa silmät.

On itselläkin ollut vuosien saatossa päiviä, että on ollut helpompi vaan kääntää pää ihteensä ja velloa niitä ikäviä asioita. Pidempään kestäneenä se on niin turvallista ja tuttua. Pelko siitä, että luovuttaa ikävät ajatukset muualle ja kokeilee katsoa asioita toisella tavalla voi oikeesti muutta asioita. Loppuen lopuksi kyseessä on siis pelko muutoksesta. Se, muuttuuko asiat hyvään vai huonompaan suuntaan voi olla toissijainen juttu.

Paljon olen käynyt läpi (en omalta osaltani) sellaista, että vuosia on mennyt yhdellä tapaa alamäkeä. Tämä jyrkkä ja moneen ihmiseen vaikuttava alamäki johtuu vain ja ainoastaan kyseisen ihmisen omista toimista ja valinnoista. Kun vihdoin on työllä ja tuskalla saatu hieman jarruja mäkeen ja rinnettä tasoitettava, ni lähes tiedostetusti on pitänyt hypätä vaan toiseen vähintään yhtäjyrkkään mäkeen. Tästä laskusta on nyt hieman aikaa ja meno on alkanut tasoittua. Onkin pohdittu juuri sitä, että tämä henkilö onkin pelännyt eniten sitä tasaista "perus" elämää. Koko elinikänsä ajan meno on ollut vauhdikasta. Jo lapsena ollessa ympärillä näkyvä esimerkki on johtanut siihen, että oman elämän hallinta ei oo niin helppoo. Kaikki vanha painaa ja sitä täytyy päästä jollain tapaa piiloon ja purkamaan. En nyt puhu viinasta, huumeista tms. vaan jostain yhtä koukuttavasta. Ihmisen jonka menneisyys on ollut niin hallitsematonta ja pahan ympäröivää, on todella vaikea hymyillä aidosti ja nauttia iloisista asioista. Ensinnäkään sehän ei ole sallittua (tai siltä se tuntuu) ja toisekseen, mitä sillä elämällä voi tehdä jos asiat menee hyvin??? Jos ikinä ei ole elänyt tavallista arkea ilman sen suurempia mullistuksia, ni varmasti se tuntuu vieraalta siihen mihin on tottunut.

 

En osaa sanoa, olenko sellainen ihminen joka kerää jostain syystä ympärilleen ihmisiä joilla ei mene tai ole mennyt elämä parhaalla mahdollisella tavalla, vai olenko vain sellainen jonka kanssa juuri näistä asioista puhutaan. Tiedän, että itse olen hyvin suulas puhumaan omista ongelmistani. Mutta vain siksi, että olen nuoruuden mykkäkoulun jälkeen huomannut, että kun asiat sanoo ääneen (tai kirjoittaa) ni ne yleensä ratkeaa helpommin, tai muuttuu yksinkertaisemmiksi. Voi myös käydä niin, että jos asioita ääneen kälättää toiselle, ni voikin huomata itse tai toisen avulla, että oma ajatusmaailma kyseistä ongelmaa kohtaan on täysin vääristynyt. Silloin tulee olo ku Nalle Puhilla: Olen vain hyvin pieniälyinen karhu....

Ja tavallista arkea on myös se, että ukko-kullan kanssa tulee silloin tällöin otettua yhteen. Hyvin usein... liian usein käy niin, että jonkun aikaa on ättäröintiä puolin toisin (syystä että???). Kun sitten ättäröinti minua kohtaan menee  yli sietorajan, ni aikaavievän tinaamisen jälkeen tulee syy: "Kun sinä sanoit/teit/tarkotit tms. näin..." Kun vihdoin viimein pitkän kärvistelyn jälkeen toinen sanoo ääneen miksi on suuttunut ja pahalla päällä minulle (samalla tottakai kaikelle mahdolliselle) jään silmät suurina katsomaan toisen kiukuista ja loukkaantunutta naamaa.. Tuli taas todistetuksi, että välillä minulla jää vain ne aivot narikkaan ja suu louksuttaa. Olen sanonut jotain (epäselvästi/perustelematta/ilman asiayhteyttä) ja toinen on ymmärtänyt kommenttinin täysin väärin! Se mitä toinen on ymmärtänyt on jotain aivan muuta mitä olen tarkoittanut. Näin kun on käynyt liian usein tässä talossa, ni onki sovittu,että jos joku jää näin kovin mieltä kaivamaan, puolin ku toisin, ni heti täytyy kysyä "tarkotitko tätä". Aina kuitenkaa tätä sopimusta ei oo muistettu noudattaa ja ollaan koko noidan kehä käyty läpi. Välillä pikku keskusteluin, välillä ääntä korottamalla. Toisaalta kyllä sanon, että pieni sanallinen yhteenotto vain virkistää! Molemmat tiedetään se, että varsinki ikävissään tulee turhaan toista tökittyä ja naljailtua. Tähän ikäväkiukkuun on yksi hyvin toimiva lääke: Kunnon rutistus ja muiskaus suulle! Auttaa pitkäksi aikaa!