Olen hyvin tietoinen siitä, että liian usein puheeni ja eleeni ymmärretään väärin. En tiedä johtuuko se äänensävystä, ilmeistä vai yksinkertaisesti siitä, etten itse edes hoksaa mitä sylki suuhun tuo ja mitä tulee sanottua.

Kerrankin ajauduin riitaan (tätä ei tapahdu usein) ystäväni/työtoverini kanssa. Pahaa mieltä kertyi roppakaupalla molemmille ennenkuin päätin että nyt on nostettava kissa pöydälle. Kävi miten kävi. Mutta näin ei voinut enää jatkua. Niinpä samana iltana menin sovinnon eleeksi pullapussin kanssa käymään ja tein heti alkuun selväksi, että nyt puhutaan ja sanotaan kaikki. Siis kerrassaan kaikki. Mitään ei saanut jäädä hampaankoloon, kummallakaan. Pitkä tovi siinä vierähti, kyyneleitä valui ja ilta päättyi lämpimään halaukseen. Kävi ilmi, että olin omin sanoin ja teoin viestittänyt jotain aivan muuta mitä olin oikeasti tarkoittanut. Se, että ystäväni ei ollut kysynyt kyseisissä tilanteissa minulta mitään liittyen näihin, jätti minut täysin tiedottomaksi tavastani esittää asiat. Olin puulla päähän lyöty. Mutta olen hyvin onnellinen, että tämä keskustelu käytiin. Sen jälkeen sovimmekin, että jos taas aiheutan samoja tunteita, tulee minua heti napauttaa jotta älyäisin itsekkin mitä sammakoita ilmoilla taas lentelee. Nykyään tästä on tullut meille jopa vitsin aihe. Aiheellinen, mutta hyvällä mielellä.

Samankaltaisia tilanteita on tullut myös mieheni kanssa. Ja yritän nykyään tiedostaa jo etukäteen tilanteet. Tai jos suu on vilkkaampi, ni yritän aina korjata tilanteen ja kertoa tarkemmin mitä tarkoitin. Tällä on selvitty monesta tilanteesta, onneksi. Mutta miten saisin vältettyä tällaiset tilanteet kokonaan? Sen teen kun keksin....

Nykyään kun treffailen ystäviä ja tuttuja vauvojen kanssa, ni monesti kotiin tullessa on paha mieli. Ja vain sen takia, että taas suu papattaa... Kuten äideillä yleensä keskustelu menee aina jossain vaiheessa siihen ku vertaillaan mitä kenenkin lapsi osaa ja mitä opettelee. Vertaillaan ja nautiskellaan kehityksestä. "Meillä tehdään jo näin...." tyyliin. En tiedä onko tämä vain minun pään tuotosta, mutta monesti tuntuu, että jos vaikka kerron mitä kehitysaskeleita tyttöni on ottanut, ylpeänä äitinä tietenkin, ni en voi olla varma kehuskelenko liikaa koko asialla. Jos toisen lapsi on saman ikäinen tai vaikkapa vanhempi ja ei vielä kyseistä taitoa osaa, kokeeko tämä äiti, että halveksun hänen lastaan? Tai pidän omaani eriarvoisena? Ja juuri tätä en haluaisi aiheuttaa... Omalta osaltani on vain niin mielenkiintoista tietää, mitä toinen lapsi osaa ja siitä voi hiukan aina pohtia mitä meillä on seuraavaksi luvassa. En tiedä olenko aiheuttanut tämän ajatuspeikon vain omassa päässäni vai onko se aiheellinen... Välillä tuntuu, että voikun osaisi pitää oman suunsa kiinni, ja vaikka vain ja ainoastaan kehua toisen pienokaista, sekoittamatta oman mussukan touhuja siihen.

Ja siinä on taas toinen ongelma :) Ja tämän olen sanonutkin lapsettomille ystävilleni ääneen. Tiedän, että ihminen jolla ei itsellä ole lapsia, ei varmasti jaksa istua koko iltaa ja kuunnella mitä kaikkea aamuherätyksestä iltapesuihin ja siltä väliltä tapahtuu. Ovat varmasti aidosti kiinnostuneita mitä meidän sakille kuuluu ja mitä uutta on tullut. Mutta yksityiskohdat tuskin pidemmän päälle jaksaa heitä kiinnostaa, ymmärrettävästi. Ja tämän olen sentään hoksannut ja osaan kälätystäni sen suhteen rajoitaa. Ja haluan itsekkin keskustella aikuisten asioista! Välillä kyllä tuntuu ettei ole juuri sanottavaa, mutta nautinkin ihan pelkästä kuuntelemisesta! Vauva elämää voi verrata miesten intissä oloon, siinä mielessä, että ystäviä tavatessa puhutaan siitä mikä elämässä vallitsee. Mieheillä intti, kotiäideillä lapsi. Ja hyvä näin. Ajatusmaailmaa on kuitenkin hyvä aina välillä hieman laajentaa.

Oli taas sellainen teksi, että lie kukaan hoksaa mitä ajan takaa :) Nopeat sormet, vilkas mielikuvitus, väsynyt yleistunne= tällainen tarina. Pahoittelut!"